Matkamme Jekku-koiran luokse Nummelaan ei valitettavasti tuottanut haluttua tulosta tällä kertaa, sillä astutus ei onnistunut. Umalta oltiin mitattu progesteronitasoja ja ne pysyivät hyvin pitkään alhaalla. Olimme varautuneet lähtemään astutusmatkalle jo hyvin paljon aiemmin, mutta proget pysyivät alhaalla ja progesteronipiikki sillä tuli muistaakseni vasta juoksun kuudentenatoista päivänä. Tuolloin eläinlääkäri arveli, että koska juoksu oli jo niin pitkällä niin progesteronitasot alkaisivat todennäköisesti siitä hyvinkin nopeasti nousemaan ja suositteli, että koira yritettäisiin astuttaa jos esimerkiksi seuraavan päivän iltana tai sitä seuraavana päivänä. Lähdimme siis seuraavana päivänä ajamaan kohti Nummelaa.
Saavuimme melko myöhään perille. Lähdimme käyttämään Jekkua ja Umaa yhteislenkillä jossa ne pääsivät vähän tutustumaan toisiinsa. Pariskunta piti kovasti toisistaan ja etenkin Jekku oli oli hyvin innokas ja kiinnostunut Umasta. Uma oli aluksi vähän hämillään saamastaan huomiosta ja vingahteli kun innokas uros teki siihen niin kiihkeästi tuttavuutta. Uma kuitenkin myös käänsi häntäänsä Jekulle ja antoi sen haistella itseään tarkoin.
Lenkin jälkeen päästimme pariskunnan Jekun isäntäväen aidatulle takapihalle tutustumaan toisiinsa lisää. Aluksi Uma vähän pakeni innokasta Jekkua, mutta välillä malttoi pysähtyä seisomaan sille ja käänsi häntänsä sivuun antaen Jekun hypätä selkään. Jekulla oli kovasti intoa ja selkään se pääsi monta kertaa, mutta lopulta Uma aina kyllästyi ja luikahti alta karkuun. Lopulta Jekkukin alkoi uupumaan Uman hankaluudesta, joten siirryimme kokeilemaan sisätiloihin pienen lepotauon jälkeen.
Kun Jekku oli saanut vähän levätä ja hengähtää pääsivät ne yrittämään vielä sisällä Uman kanssa. Sama meno kuitenkin jatkui eli yritys oli aina hyvä, mutta sitten Uma luikahti alta pois. Kokeilimme myös, että olisin pitänyt Umaa loppuvaiheessa pannasta kiinni, ettei se karkaisi alta pois, mutta siitä se hermostui, jolloin myös Jekku hyppäsi alas selästä. Koirat myös selävästi kaipasivat omaa rauhaansa touhuun, joten emme halunneet puuttua liikaa. Lopulta jouduimme luovuttamaan ja päätimme kokeilla seuraavana päivänä uudestaan.
Seuraavana päivänä touhu jatkui tutulla kaavalla. Uma päästi toistuvasti Jekun selkäänsä, mutta ei malttanut loppuun asti. Tätä toistui kunnes molemmat koirat turhautuivat, joten emme voineet enää oikein mitään. Loppua kohden Uma alkoi olla myös haluttomampi päästämään Jekkua enää selkäänsä ja lähelleen. Harkitsimme vaihtoehtoja eli sitä, että olisimme jääneet vielä yhdeksi yöksi ja kokeilleet vielä seuraavana päivänä. Olihan kuitenkin mahdollisuus, että juoksu ei ollut vielä tarpeeksi pitkällä, sillä progesteronipiikistä oli ollut vasta niin vähän aikaa ja usein sen jälkeen menee vielä useampi päivä ennen kuin astutushetki on oikea. Päättelin kuitenkin itse Uman lisääntyvästä haluttomuudesta, että ehkä tässä tapauksessa Umalla tuo varsinainen kiima oli menossa ohi, koska se oli lopulta niin paljon haluttomampi kuin ensimmäisenä päivänä.
Koskaanpa tuota ei saa selville, että mikä olisi ollut asian todellinen laita. Olisiko sittenkin kannattanut odottaa vielä jos oikea aika olisi ollut vasta tuloillaan? Mietin kovasti sitä kysymystä: Mitä jos? Mitäs jos olisi pitänyt odottaa vielä yksi päivä. Nyt kuitenkin kävi näin ja yritämme astutusta uudestaan seuraavasta juoksusta.
Mietin pitkään, että yrittäisimmekö Umalle seuraavalla kerralla jotain toista urosta. Tutkailin vaihtoehtoja hyvin paljon, mutta mikään muu uros ei tuntunut säväyttävän samalla tavalla kuin Jekku. Jekku tuntui alusta asti niin hyvältä vaihtoehdolta ja olen nyt erityisen tarkka tulevan pentueen isästä kun aion jättää pentueesta myös itselleni narttupennun josta toivoisin seuraavaa harrastus- ja jalostuskoiraani. Vielä en ole löytänyt oikein sopivaa muuta vaihtoehtoa, joten todennäköisesti yritämme Jekun kanssa uudestaan, mutta katselen varalta myös jonkun toisen sopivan uroksen ehdolle. Nyt olisi kova työ löytää tämä sopiva uros. Myös kaksoisastutusta olen harkinnut.
Aluksi astutuksen epäonnistuminen harmitti minua todella paljon. Jotain positiivistakin kutenkin asiassa on nimittäin ehdinpähän ainakin treenata ja Uman kanssa vielä kevään. Meillä oli agilityhommat niin hyvällä mallilla, että oli vähän säälikin jättää Uma nyt kisatauolle. Nyt kun asiat menivät niin kuin meni niin nyt voimme ainakin jatkaa agilitya. Pidimme tuossa joulu-tammikuun melkein kokonaan lomailua agilitysta, mutta nyt olemme aloittaneet jälleen treenaamaan. Myös Viivin kanssa olemme alkaneet treenaamaan ja se onkin palautunut oikein hyvin entiseen kuntoonsa. Seuraavat kisat meillä olisi tässä kuussa Pellossa, jonne ajattelimme siskoni Sannin kanssa matkata. Aion osallistua kisoihin molempien koirien kanssa, hauskaa kun ne kisaavat samassa luokassakin. Tässä videota Uman ja minun eilisistä agilitytreeneistä:
Lopuksi vähän kuvia joulukuulta koirien leikeistä kun meillä kävi hoidossa sijoitustyttöni Minni ja siskoni australianpaimenkoira Emma.
